Haa. Pari kuunkiertoa vierähti ilman kilpilöytöä. Huomasin jossain lokakuun puolella etten enää kiinnittänyt kilpiin sen kummempaa huomiota, tästä syystä eräs toinenkin 84-kilpi saattoi livahtaa työikkunan alta huomaamattani. Syys painaa katseen jalkoihin. Tai ehkä olin vain alustavasti parantumassa tästä sairaudesta.
Arkinen kohtaaminen sattui aamuisella työmatkalla, jonka sotkin laakerittomalla mummopyörä-löydölläni, kiitos pyörävarkaiden jotka nyysivät GT:ni taloyhtiön lukitusta ulkovarastosta. Snif. Kepeät mullat, vai alumiinit, pyörälle. Alkoi harmittamaan taas pyörä. Vittusaatana. Nopeiden päätösten miehenä ei muuten mennytkään kuin seitsemisen viikkoa että sain tilattua uuden tilalle. Edelleen GT, Transeo 3.0. Parolan isännälle tiedoksi. Huoh missä olinkaan niin saatana, olin, perkele, töihin menossa helevetti. Ajoin kovaa kuin Kimi pienenä töihin, takarengas vapisi ja ketjut pomppivat rattaiden päällä. Aamuaurinko paistoi jossain mutta ei Tampereella. Olen kääntänyt mummopyörän sarvet osoittamaan eteenpäin kuin härällä niin pääsee nähkääs vauhdikkaaseen, aerodynaamiseen muna-asentoon ja vauhti saattaa kohota jopa kahteenkymmeneen kilometriin tunnilta. Voi uskotella itselleen että tässä sitä taas mennään, urheilullisesti, sporttipyörällä, farkut ja maiharit jalassa. Oikeilta työmatkapyöräilijöiltä olen saanut myhäilyjä ja tirskumista asian tiimoilta. Puolestani voivat imeä pökälettä kippurasarvineen, mikäli niiden pyöräilyhousujen läpi saavat sen puristettua ulos. Kohotin katsettani vastaan tulevaa autokolonnaa varten, sieltä (taas?) näkyi tulevan harmaahko jenkkirauta, josta paljastui kilpi nro 84. Olin onnellinen noin 400 metrin ajan kunnes rullailin työpaikan pihaan. Seuraavaa kilpeä odotellessa.
