81 ja 82 Amurista

Koska aikani meni lähes kokonaan kuvankäsittelyn lomassa, kostan sen teille lyhyen tekstiliipaisun muodossa. Tai ehkä olen vain laiska sillä nämäkin bongasin jo 15.8. eli lähes heti Linnacruisingin jälkeen. En ole vain viitsinyt, muovinen kiekko on kiehtonut enemmän. Ote alkaa lipsua, suksien pohjat kuluvat.

Niin, kulutin aikaani töiden jälkeen Amurissa sillä olin pannut merkille siellä olevan 81-kilpisen Pajeron. Jos olisin Lontoon taksi, olisin todennäköisesti se musta sillä olen rutistellut pitkin Tampereen pikkukatuja bongauksen toivossa häiritsevän paljon, ovat käyneet tutuksi. Mutta nyt rutistelin pyörälläni kohti kohtauspistettä, matkan varrella hämmästyksekseni näin kilven 82. Nopsaan kuva kasiykkösestä ja takaisin kasikakkosen luo, jonka lähistölle oli ikäväkseni saapunut häiritseviä tekijöitä. Nämä häiritsevät tekijät hiipivät potkukelkan kaltaisilla laitteilla suojatien ylitse suu auki minua toljottaen, sillä olin pysähtynyt ottamaan kuvaa kilvestä. Muistin vanhan neuvon koulusta - jos kohtaat karhun tai zombien, pitää olla liikkumatta. Jäädyin paikalleni, Esla-kuski (höhöö kirjoitin ensin kusi) vavahteli aluksellaan suojatien yli kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Naps, kuva talteen ja ripi rapi kotiin. Kohta vasta satasessa ja tuntuu kuin tämäkin olisi pian ohitse. Blä.

Amurin tiikeri nro.81

Amurin tiikeri nro.82

53-80 - Linnacruising on steroids

Poden hyvin voimakasta kilpikrapulaa. Hädin tuskin sain raahattua itseni kirjoittamaan tästä blogiin, sillä tunteet ovat ristiriitaiset. Miksi? En tiedä. Ehkä siksi että etenin lauantaina parin tunnin aikana bongauksessa yhtä paljon kuin välillä 10-37, joihin meni koko vuosi 2011. Siis VUOSI. Nytpä tiedän miltä pikajuoksijoista tuntuu valmentajan pikku piikin jälkeen. "Vitamiineja, vitamiineja"...

Sain perjantaina puhelun, jossa eräs Hieno Ihminen kertoi minulle että Hattulassa, Hienon Ihmisen kotipaikkakunnalla, olisi lauantaina Linnacruising-tapahtuma ( www.linnacruising.com ) jossa pöristelisi miljardeja jenkkirautoja pienine numeroineen. Häkellyin tiedosta osaamatta käsitellä sitä. Haahuilin puhelin korvallani asunnossani huoneesta toiseen kuin huumattuna. Kahden tunnin jälkeen havahduin takaisin elämään kuullessani saapuvan tekstiviestin äänen puhelimestani, jota puristin kädessäni rystyset valkoisina: Veljeni ilmoitti että hänellä olisi varma kilpi 64 tiedossa, senkun menisi hakemaan. Tein välittömästi päätökseni lähteä Hattulaan. Tilasin VR:n nettikaupasta mobiilijunalipun 12:37 lähtevään lähijunaan, jolla pääsisin paikalle. Tässäkin elämä koitti estää bongailuni, sillä mennessäni asemalle tekstiviestin linkki ei päättänyt aueta. Tunsin itseni kriminaaliksi mentyäni tästä huolimatta vaunuun istumaan vieläpä invapaikalle ilman varsinaista lippua. Partani kasvoi niin että kuulin sen rahinan, havisin vaaraa ja seksiä. Onneksi olin säilönyt saamani sähköpostin tilausvahvistuksen puhelimeeni joten lipuntarkastaja sai tongittua tarvittavat numerosarjat talteensa ja sain elää.

Saavuin perille vajaan tunnin kuluttua, asemalta jatkoin taivaltani kävellen Hienon Ihmisen ja hänen Hienon Nais-Ihmisensä omistamaan rakennukseen, joka sijaitsee kutakuinkin kädettömän ihmisen suorittaman kivenheiton päässä raiteilta. Sisälle, hetki akkujen latailua Ihmisten seurassa ja Lähes Peukalon Omaavan Eläimen kanssa telmimistä virittivät kilpirauhaseni oikealle bongaustaajuudelle. Lähdimme paikan päälle Satulinnaan, josta kantautui mööttöreiden pörinaa sekä palaneiden kumien tuoksuja aistimiini. Huomasin olevani kuin lapsi karkkikaupassa. Autoja oli paikalla parkissa arviolta 200-400, en osaa tarkalleen sanoa sillä silmilläni oli aurinkolasit. Lähdimme Ihmisten kera kiertelemään, noin viiden minuutin kuluttua näin kilven 53. Pari minuuttia lisää, ja olin löytänyt kolme lisää. Aivan kuin ampuisi kaloja saaviin. Kaiken lisäksi ystävälliset Ihmiset huomasivat keskittymiseni herpaantuvan ja alkoivat ottamaan muistiin tulevia kilpiä puolestani. "Nyt tänne", "mene tuonne", "täällä on seuraava, sitten tuolla"- hihkaisut kaikuivat kallossani kun haahuilin pitkin nurmea ja napsin kuvia kilvistä. Aloin herättämään epäilyksiä autojensa vierellä olevien kruisailijoiden silmissä viimeistään siinä vaiheessa kun olin kävellyt saman, noin 40m pitkän autokäytävän edestakaisin kolmasti nähdäkseni kilvet oikeassa järjestyksessä. Onneksi kruisaillijoilla oli kuitenkin tuttipullonsa joten sain jatkaa jo itsestänikin hieman typerältä tuntuvaa harrastettani.

Tästä se alkoi...

Kilven 64 kohdalla olin lopettaa, sillä jalkani eivät kovin pitäneet hitaasta museokävelystä ja olin jo ohittanut veljeni. Nais-Ihminen piiskasi minut kuitenkin saatanalliseen suoritukseen, en voinut nyt lopettaa bongailua kun tuollakin vielä olisi, kaikki oli katsottu minua varten valmiiksi. Kiitin ja päätin urheasti jatkaa. Vedin henkeeni pari keuhkollista palanutta Bridgestonea ja jatkoin kävelyäni purppuranpunaisella nurmella. Tervehdin metsän laidalla olevaa Nasua ja väistelin vastaani juoksevia sulavia dominopalikoita. Olin tulessa. Puolen tunnin päästä huomasin seuraavani alueella olevaa Burn-Out-kisaa, jossa tarkoituksena oli räjäyttää auton silvotut kumit asfaltin aiheuttaman kitkan avulla mahdollisimman raskaan savun saattelemana. Yleisö hurrasi ja heilutteli käsiään. Elämä koitti rankaista Nais-Ihmistä auttamisestani lennättämällä kuuman autonkumin palasen hänen jaloilleen. Palokunnalla riitti töitä tuleen syttyneiden autojen sammuttamisessa. Yleisö hurrasi lisää.

Burn, baby, burn.

Päätimme jättää bongailun sikseen, viimeisin keräämäni kilpi oli 77. Kaiken lisäksi kello 17 autot lähtisivät kruisailemaan Hämeenlinnaan ja reitti kulkisi lähes Ihmisten asunnon vierestä joten vielä olisi mahdollisuus saada pari kilpeä. Pakolliset bongausmehut ja makkarat kaupasta ja sillalle odottamaan. Ihminenkin oli päässyt bongauksessa jo pitkälle, sillä hän oli ollut aamulla kilvessä 3 ja nyt etsisi kilpeä 16. Juhlistimme tilannetta ryystämällä oluita letkan valuessa ohitsemme. Lopulta näin vielä kilvet 78,79 sekä 80, Hieman Jo Mielestään Humaltunut Ihminen laittoi paremmaksi ja mohelsi päässeensä numeroon 21, aikamoista tahtia. Vajaan tunnin kuluttua kilpilaiskuus iski kilven 81 kohdalla, sillä ko. kilven omistava auto meni ensin ohitseni ja vain noin 20m päässä siitä tuli 80. Autot jumittuivat ruuhkaan joten olisin halutessani voinut kipitellä bongaamaan myös 81:n, mutta olin jo voittaja. Tämä sai riittää.

..ja tähän se päättyi. Olut+kamera = kuvassa näkyy vain 8.

52 - Eräpäivämuistutus

Olen huono palauttamaan kirjastosta lainaamiani teoksia ajoissa, siitäkin huolimatta että saan kyseiseltä laitokselta sähköpostiini muistutuksen eräpäivän lähestymisestä. Kaiken lisäksi nämä elokuvat, kirjat, mitä näitä nyt on, lojuvat vain hyllyssäni sillä olen ne toki jo katsonut tahi lukenut, en vain saa aikaiseksi lähteä niitä palauttamaan. Saatanasta on se tunne, kun tietää huomenna taas sähköpostiin valuman mummoutuneen kirjastontädin yksisormisesti naputeltu viesti. "llaina...s...i on...errä...er.. erääntyn...eet". Yöunet menee taatusti ja aamukuset pöntön reunoille. Kuitenkin, tällä kertaa päätin tarttua toimeen, kolmannen uusintakerran jälkeen uskottelin itselleni ettei seuraavaa uusintaa tulisi: Kirjasto pitäköön elokuvansa. 

Torstaina kun kello näytti vapautta, epäkahlitsin itseni oravanpyörästä suoraan polkupyöräni selkään ja rullailin kohti kirjastoa. Matkalla ei näkynyt mitään mainitsemisen arvoista. Pääsin perille, palautin leffan ja huomasin väsyneeni. Kotiin olisi päästävä, nopeasti. Valitsin reiteistä parhaimman eli tässä tapauksessa lyhimmän ja päästöisimmän: painelin Hämeenpuiston läpi kohti Ratinan siltaa, jolla työmiehet olivat pukeutuneet jonkin sortin paperihaalareihin -  ehkä saamme vihdoin tulen kestävän asbestisillan. Autojonot mutkittelivat suoraa tietä vierelläni kohti liikennevaloja, joista kääntyisin oikealle uusien Ratinanrannan kerrostalojen ohitse. Oikealla kaistalla huomasin jo kaukaa mustan, niiiin mustan kuin laittasi silmät oikein lujasti kiinni yöllä, pick-upin. Miksi aina pick-up? Miksei koskaan let-down? Katseeni kiinnittyi metalliseen takapuoleen jossa selvästi vilahti kakkonen. Freudille terkut. Jatkan silti. Niin, huomasin autoletkan pysähtyvän liikennevaloihin joten piiskasin pyöräni huumaavaan vauhtiin kohti valoja jotta näkisin kilven tarkasti. Vihreiden välkkyessä painelin tien yli odottamaan ehkä viis-kakkosta. Kaivoin kännykkäni esille ottaakseni kuvan mutta tajusin ettei se olisi sopivaa. Toisin sanoen en kehdannut ottaa keskellä ruuhkaa kuvaa kilvestä. Ja kyllä: 52 siinä körötteli ohitseni mustaan perään kiinnitettynä. Välittömästi ilmoitus veljelle, joka kertoi etsivänsä kilpeä 63. Ilonpilaaja. Blä. Ehkäpä tavoitan hänet joskus tulevaisudessa. Mutta mitäs..hetkinen... odottakaas..sain juuri korvanappiini tiedon että..että..