Tyrän jälkeistä elämää

Täydellistä. 10.2. sain soiton sairaalasta että minulla olisi mahdollisuus päästä peruutusajalla nivustyräleikkaukseen 14.2. eli toissapäivänä. Otin haasteen vastaan ja nyt liikun kotonani kuin eläkeläinen tai Ozzy Ozbourne.  Toisaalta, nehän ovat sama asia. Järkyttäviä kipuja molemmissa nivusissa (molempiin oli päässyt tyrä syntymään, kaksin aina kaunihimpi ja +muita kipulääkkeiden aiheuttamia tyhmiä vertauksia),  vatsalihakset ovat lakossa tai kokonaan poistuneet kehostani laiminlyönnin seurauksena sekä kellit, kuten kohtalontoverini tuhon osastolla sanoi, ovat mustat. Kaikkia kiinnostaa viimeisin joten en kirjoita siitä.

Sängyssä makaaminen helpottaa nivuskipuihin, mutta seurauksena on se, että sängystä ylösnouseminen tuhoaa selkäsi sekä aiheuttaa uskomattoman määrän vaivaa, käsien tärinää sekä viiltäviä kipuja. Toisaalta, voit vain kävellä päämäärättömästi asunnossasi 0.04km/t. Vetreyttää, sanoivat. Tämä taas johtaa siihen, että kissasi (todennäköisesti myös vastapäätä asuvat naapurit) pitävät sinua pelottavana, saat lisää selkäkipuja haahuillessasi kumarassa sekä herkistyt ja laitat tilisiirtona pari kymppiä invalidien keräykseen. Lisäksi meinasin tänään paskoa housuuni koska olin keittiössä ja tunsin tarvetta mennä vessaan jonne on keittiöstä matkaa huimat 8 metriä. Juuri ehdin ennen kuin torvet soivat. Entä istuminen? Ihana, ihana istuminen. Pitää istua kovalla ja korkealla alustalla kuin legomies, niin että vatsalihakset ovat rentona. Taaksepäin ei passaa nojailla. Nivusia alkaa pikkuhiljaa särkemään ja mieltä vituttamaan, kaiken lisäksi penkiltä nouseminen vihloo julmetusti. Toivottavasti tätä palautumista kestää vain viikko kuten luvattiin. Ääh. Mitä enemmän kirjoitan tällä penkillä sitä enemmän alkaa ottamaan päähän ja nivusiin. Päätän tämän täältä tähän. Pois tilanteesta.

38...vai oliko?

Edelliseen postaukseen liityen: Kaikesta hehkutuksesta huolimatta en saanut nähdä sunnuntaina 22.1. jumalaista krapularekkaria jossa olisi luku 38. Surkeita kuusi-, kahdeksan- ja viisikymppisiä vain valui ohitseni kuin ilkkuen hädälleni. Sen sijaan seuraavana lauantaina sain kokea kuinka tämäkin, todennäköisesti minut psykoottiseen tilaan ajava, harrastus voi aiheutttaa päänvaivaa ja päätä polttavia kysymyksiä oikeasta ja väärästä.

Olimme matkalla TKL:n orjavankkureilla kohti keskustaa, tarkoituksenamme mennä pitkästä aikaa tutustumaan villiin kirjastoelämään, ja painua sen jälkeen kaupan kautta kotiin. Kaikki nämä elämää suuremman elämykset myöhemmin tapahtuivatkin, mutta se mitä näin Koskikeskuksen kulmilla bussin ikkunasta, oli jotain raakaa ja väärää: Jutellessani Hänelle vastaamme ajaa Vihreä Chevy Van (miksi aina Chevy!?) jossa huomasin vilaukselta rekkarin jossa oli mielestäni kolmonen ja sitten kurainen, luminen kahdeksikko! Bussin aiheuttava pompsahteleva liike aiheutti kuitenkin sen, etten voinut olla 100% varma mitä näin. Kolmonen oli varma, mutta se kahdeksikko. Oliko se? Tuuletin taas kovaan ääneen "KOLMEKASI!" bussissa, kuten tein myös kolmekolmosen kohdalla syyskuun lopulla. Äiti painoi lapsensa tiukemmin kylkeensä bussin seisomapaikalla. Suomalainen ei pienestä hätkähdä.

Koko päivän mietin asiaa saatanallisessa ristipaineessa: Oliko kolmekasi todella kolmekasi? Entä jos luminen ja likainen numero olikin 0? Tai 6? Mielestäni se oli kahdeksikko, 90% varmuudella! Eikö ollutkin? Parempi puoliskoni ei peilannut hulluuttani. Miksei busseissa ole parempia jousia? Miksi aloinkaan keskustelemaan paremman puoliskoni kanssa, ja rekkari pääsi vilahtamaan liian nopeasti ohitseni? Miksen ole jo moottoritien varressa pilkkipuku päällä bongaamassa? Mikset sinä ole? Tämä on hieno harrastus! Myöhemmin illalla olin jo 80% varma siitä, että kyseessä oli 8. Tämä aiheutti sen, että en saanut mielestäni tilannetta jossa olisin numerossa 998 ja muistelisin vieläkin tätä episodia - entä jos se ei sittenkään ollut 38..? Hiuksen ohut psyykkeeni ei kestäisi sitä epävarmuutta. Veljeni, tuo numerossa 20 jo kohta vuoden jumittanut nuorukainen, antoi onnekseni viimeisen silauksen päätökseeni. Ilmoitin kiirastulen lailla mieltäni korventavan tilanteen, sain vastaukseksi "ei voi kyllä millään hyväksyä :)". Poistin viestin ärsyttävän pilkkahymiön mielestäni ja annoin itselleni siunauksen - olisin edelleen etsimässä numeroa 38. Tunsin suurta helpotusta, lähes haistoin ehtoollisviinin ja kuivat öylätit, olin tehnyt oikein! Pois paha minusta! Suoraselkäistä toimintaa! Kaiken lisäksi, seuraavana päivänä ulkoillessani huomasin talomme vieressä olevalla parkkipaikalla tutun vihreän Chevy Vanin jossa oli, niin, numero 36. Tuo 36, jonka olin aiemmin syksyllä bongannut. Olikohan sama auto? Miksi en tajunnut yhteyttä aiemmin? Voi pojat.