Parempi perjantai - 84

Haa. Pari kuunkiertoa vierähti ilman kilpilöytöä. Huomasin jossain lokakuun puolella etten enää kiinnittänyt kilpiin sen kummempaa huomiota, tästä syystä eräs toinenkin 84-kilpi saattoi livahtaa työikkunan alta huomaamattani. Syys painaa katseen jalkoihin. Tai ehkä olin vain alustavasti parantumassa tästä sairaudesta.

Arkinen kohtaaminen sattui aamuisella työmatkalla, jonka sotkin laakerittomalla mummopyörä-löydölläni, kiitos pyörävarkaiden jotka nyysivät GT:ni taloyhtiön lukitusta ulkovarastosta. Snif. Kepeät mullat, vai alumiinit, pyörälle. Alkoi harmittamaan taas pyörä. Vittusaatana. Nopeiden päätösten miehenä ei muuten mennytkään kuin seitsemisen viikkoa että sain tilattua uuden tilalle. Edelleen GT, Transeo 3.0. Parolan isännälle tiedoksi. Huoh missä olinkaan niin saatana, olin, perkele, töihin menossa helevetti. Ajoin kovaa kuin Kimi pienenä töihin, takarengas vapisi ja ketjut pomppivat rattaiden päällä. Aamuaurinko paistoi jossain mutta ei Tampereella. Olen kääntänyt mummopyörän sarvet osoittamaan eteenpäin kuin härällä niin pääsee nähkääs vauhdikkaaseen, aerodynaamiseen muna-asentoon ja vauhti saattaa kohota jopa kahteenkymmeneen kilometriin tunnilta. Voi uskotella itselleen että tässä sitä taas mennään, urheilullisesti, sporttipyörällä, farkut ja maiharit jalassa. Oikeilta työmatkapyöräilijöiltä olen saanut myhäilyjä ja tirskumista asian tiimoilta. Puolestani voivat imeä pökälettä kippurasarvineen, mikäli niiden pyöräilyhousujen läpi saavat sen puristettua ulos. Kohotin katsettani vastaan tulevaa autokolonnaa varten, sieltä (taas?) näkyi tulevan harmaahko jenkkirauta, josta paljastui kilpi nro 84. Olin onnellinen noin 400 metrin ajan kunnes rullailin työpaikan pihaan. Seuraavaa kilpeä odotellessa.

Syksyn avaus

Näin ehkä kasinelosen Hatanpään Valtatien ja Tampereentien valoissa. Ehkä.

83 - Lielahti - Koti

Kävimpä Ylöjärvellä, Julkujärvellä tarkalleen ottaen, frisbeegolffia heittelemässä tiistaina. Tuosta aiheesta voisinkin kirjoittaa toisen blogin mutta antaa olla, ajoittain tuntuu etten selviä tästä yhdestäkään.  Lyhyestä hirsi kaunis: Muovilta, pihkalta, hiekalta sekä jalka-mesihieltä haisevana sain kyydin Ylöjärveltä Lielahteen, josta väsynein, tärisevin jaloin nostin Julkujärven piiskaaman ruhoni bussiin puoli kahdeksan tienoilla. Väsyneenä tein heti bongausvirheen: Istuin bussin oikealle puolelle josta ei näe vastaantulevia kilpiä. Huomasin tämän vasta nyt tilannetta muistellessani, jännää. Kun bussi hidasteli liikennevaloissa Paasikiventien ja Porintien risteyksen kohdalla, viereiseltä kaistalta silmieni edestä lipui kiilan eli ruman muotoinen valkoinen Pontiac Transporter kilvellä 83. Näytti hyvin samanlaiselta kuin auto jossa oli kilpi 41. Kuvaa en ennättänyt nappaamaan joten google mapsin kaunis vastaava saa kelvata. Silvuuplee.

Minä liikuin eteenpäin, 83 tästä oikealle.

81 ja 82 Amurista

Koska aikani meni lähes kokonaan kuvankäsittelyn lomassa, kostan sen teille lyhyen tekstiliipaisun muodossa. Tai ehkä olen vain laiska sillä nämäkin bongasin jo 15.8. eli lähes heti Linnacruisingin jälkeen. En ole vain viitsinyt, muovinen kiekko on kiehtonut enemmän. Ote alkaa lipsua, suksien pohjat kuluvat.

Niin, kulutin aikaani töiden jälkeen Amurissa sillä olin pannut merkille siellä olevan 81-kilpisen Pajeron. Jos olisin Lontoon taksi, olisin todennäköisesti se musta sillä olen rutistellut pitkin Tampereen pikkukatuja bongauksen toivossa häiritsevän paljon, ovat käyneet tutuksi. Mutta nyt rutistelin pyörälläni kohti kohtauspistettä, matkan varrella hämmästyksekseni näin kilven 82. Nopsaan kuva kasiykkösestä ja takaisin kasikakkosen luo, jonka lähistölle oli ikäväkseni saapunut häiritseviä tekijöitä. Nämä häiritsevät tekijät hiipivät potkukelkan kaltaisilla laitteilla suojatien ylitse suu auki minua toljottaen, sillä olin pysähtynyt ottamaan kuvaa kilvestä. Muistin vanhan neuvon koulusta - jos kohtaat karhun tai zombien, pitää olla liikkumatta. Jäädyin paikalleni, Esla-kuski (höhöö kirjoitin ensin kusi) vavahteli aluksellaan suojatien yli kiinnittämättä minuun mitään huomiota. Naps, kuva talteen ja ripi rapi kotiin. Kohta vasta satasessa ja tuntuu kuin tämäkin olisi pian ohitse. Blä.

Amurin tiikeri nro.81

Amurin tiikeri nro.82

53-80 - Linnacruising on steroids

Poden hyvin voimakasta kilpikrapulaa. Hädin tuskin sain raahattua itseni kirjoittamaan tästä blogiin, sillä tunteet ovat ristiriitaiset. Miksi? En tiedä. Ehkä siksi että etenin lauantaina parin tunnin aikana bongauksessa yhtä paljon kuin välillä 10-37, joihin meni koko vuosi 2011. Siis VUOSI. Nytpä tiedän miltä pikajuoksijoista tuntuu valmentajan pikku piikin jälkeen. "Vitamiineja, vitamiineja"...

Sain perjantaina puhelun, jossa eräs Hieno Ihminen kertoi minulle että Hattulassa, Hienon Ihmisen kotipaikkakunnalla, olisi lauantaina Linnacruising-tapahtuma ( www.linnacruising.com ) jossa pöristelisi miljardeja jenkkirautoja pienine numeroineen. Häkellyin tiedosta osaamatta käsitellä sitä. Haahuilin puhelin korvallani asunnossani huoneesta toiseen kuin huumattuna. Kahden tunnin jälkeen havahduin takaisin elämään kuullessani saapuvan tekstiviestin äänen puhelimestani, jota puristin kädessäni rystyset valkoisina: Veljeni ilmoitti että hänellä olisi varma kilpi 64 tiedossa, senkun menisi hakemaan. Tein välittömästi päätökseni lähteä Hattulaan. Tilasin VR:n nettikaupasta mobiilijunalipun 12:37 lähtevään lähijunaan, jolla pääsisin paikalle. Tässäkin elämä koitti estää bongailuni, sillä mennessäni asemalle tekstiviestin linkki ei päättänyt aueta. Tunsin itseni kriminaaliksi mentyäni tästä huolimatta vaunuun istumaan vieläpä invapaikalle ilman varsinaista lippua. Partani kasvoi niin että kuulin sen rahinan, havisin vaaraa ja seksiä. Onneksi olin säilönyt saamani sähköpostin tilausvahvistuksen puhelimeeni joten lipuntarkastaja sai tongittua tarvittavat numerosarjat talteensa ja sain elää.

Saavuin perille vajaan tunnin kuluttua, asemalta jatkoin taivaltani kävellen Hienon Ihmisen ja hänen Hienon Nais-Ihmisensä omistamaan rakennukseen, joka sijaitsee kutakuinkin kädettömän ihmisen suorittaman kivenheiton päässä raiteilta. Sisälle, hetki akkujen latailua Ihmisten seurassa ja Lähes Peukalon Omaavan Eläimen kanssa telmimistä virittivät kilpirauhaseni oikealle bongaustaajuudelle. Lähdimme paikan päälle Satulinnaan, josta kantautui mööttöreiden pörinaa sekä palaneiden kumien tuoksuja aistimiini. Huomasin olevani kuin lapsi karkkikaupassa. Autoja oli paikalla parkissa arviolta 200-400, en osaa tarkalleen sanoa sillä silmilläni oli aurinkolasit. Lähdimme Ihmisten kera kiertelemään, noin viiden minuutin kuluttua näin kilven 53. Pari minuuttia lisää, ja olin löytänyt kolme lisää. Aivan kuin ampuisi kaloja saaviin. Kaiken lisäksi ystävälliset Ihmiset huomasivat keskittymiseni herpaantuvan ja alkoivat ottamaan muistiin tulevia kilpiä puolestani. "Nyt tänne", "mene tuonne", "täällä on seuraava, sitten tuolla"- hihkaisut kaikuivat kallossani kun haahuilin pitkin nurmea ja napsin kuvia kilvistä. Aloin herättämään epäilyksiä autojensa vierellä olevien kruisailijoiden silmissä viimeistään siinä vaiheessa kun olin kävellyt saman, noin 40m pitkän autokäytävän edestakaisin kolmasti nähdäkseni kilvet oikeassa järjestyksessä. Onneksi kruisaillijoilla oli kuitenkin tuttipullonsa joten sain jatkaa jo itsestänikin hieman typerältä tuntuvaa harrastettani.

Tästä se alkoi...

Kilven 64 kohdalla olin lopettaa, sillä jalkani eivät kovin pitäneet hitaasta museokävelystä ja olin jo ohittanut veljeni. Nais-Ihminen piiskasi minut kuitenkin saatanalliseen suoritukseen, en voinut nyt lopettaa bongailua kun tuollakin vielä olisi, kaikki oli katsottu minua varten valmiiksi. Kiitin ja päätin urheasti jatkaa. Vedin henkeeni pari keuhkollista palanutta Bridgestonea ja jatkoin kävelyäni purppuranpunaisella nurmella. Tervehdin metsän laidalla olevaa Nasua ja väistelin vastaani juoksevia sulavia dominopalikoita. Olin tulessa. Puolen tunnin päästä huomasin seuraavani alueella olevaa Burn-Out-kisaa, jossa tarkoituksena oli räjäyttää auton silvotut kumit asfaltin aiheuttaman kitkan avulla mahdollisimman raskaan savun saattelemana. Yleisö hurrasi ja heilutteli käsiään. Elämä koitti rankaista Nais-Ihmistä auttamisestani lennättämällä kuuman autonkumin palasen hänen jaloilleen. Palokunnalla riitti töitä tuleen syttyneiden autojen sammuttamisessa. Yleisö hurrasi lisää.

Burn, baby, burn.

Päätimme jättää bongailun sikseen, viimeisin keräämäni kilpi oli 77. Kaiken lisäksi kello 17 autot lähtisivät kruisailemaan Hämeenlinnaan ja reitti kulkisi lähes Ihmisten asunnon vierestä joten vielä olisi mahdollisuus saada pari kilpeä. Pakolliset bongausmehut ja makkarat kaupasta ja sillalle odottamaan. Ihminenkin oli päässyt bongauksessa jo pitkälle, sillä hän oli ollut aamulla kilvessä 3 ja nyt etsisi kilpeä 16. Juhlistimme tilannetta ryystämällä oluita letkan valuessa ohitsemme. Lopulta näin vielä kilvet 78,79 sekä 80, Hieman Jo Mielestään Humaltunut Ihminen laittoi paremmaksi ja mohelsi päässeensä numeroon 21, aikamoista tahtia. Vajaan tunnin kuluttua kilpilaiskuus iski kilven 81 kohdalla, sillä ko. kilven omistava auto meni ensin ohitseni ja vain noin 20m päässä siitä tuli 80. Autot jumittuivat ruuhkaan joten olisin halutessani voinut kipitellä bongaamaan myös 81:n, mutta olin jo voittaja. Tämä sai riittää.

..ja tähän se päättyi. Olut+kamera = kuvassa näkyy vain 8.

52 - Eräpäivämuistutus

Olen huono palauttamaan kirjastosta lainaamiani teoksia ajoissa, siitäkin huolimatta että saan kyseiseltä laitokselta sähköpostiini muistutuksen eräpäivän lähestymisestä. Kaiken lisäksi nämä elokuvat, kirjat, mitä näitä nyt on, lojuvat vain hyllyssäni sillä olen ne toki jo katsonut tahi lukenut, en vain saa aikaiseksi lähteä niitä palauttamaan. Saatanasta on se tunne, kun tietää huomenna taas sähköpostiin valuman mummoutuneen kirjastontädin yksisormisesti naputeltu viesti. "llaina...s...i on...errä...er.. erääntyn...eet". Yöunet menee taatusti ja aamukuset pöntön reunoille. Kuitenkin, tällä kertaa päätin tarttua toimeen, kolmannen uusintakerran jälkeen uskottelin itselleni ettei seuraavaa uusintaa tulisi: Kirjasto pitäköön elokuvansa. 

Torstaina kun kello näytti vapautta, epäkahlitsin itseni oravanpyörästä suoraan polkupyöräni selkään ja rullailin kohti kirjastoa. Matkalla ei näkynyt mitään mainitsemisen arvoista. Pääsin perille, palautin leffan ja huomasin väsyneeni. Kotiin olisi päästävä, nopeasti. Valitsin reiteistä parhaimman eli tässä tapauksessa lyhimmän ja päästöisimmän: painelin Hämeenpuiston läpi kohti Ratinan siltaa, jolla työmiehet olivat pukeutuneet jonkin sortin paperihaalareihin -  ehkä saamme vihdoin tulen kestävän asbestisillan. Autojonot mutkittelivat suoraa tietä vierelläni kohti liikennevaloja, joista kääntyisin oikealle uusien Ratinanrannan kerrostalojen ohitse. Oikealla kaistalla huomasin jo kaukaa mustan, niiiin mustan kuin laittasi silmät oikein lujasti kiinni yöllä, pick-upin. Miksi aina pick-up? Miksei koskaan let-down? Katseeni kiinnittyi metalliseen takapuoleen jossa selvästi vilahti kakkonen. Freudille terkut. Jatkan silti. Niin, huomasin autoletkan pysähtyvän liikennevaloihin joten piiskasin pyöräni huumaavaan vauhtiin kohti valoja jotta näkisin kilven tarkasti. Vihreiden välkkyessä painelin tien yli odottamaan ehkä viis-kakkosta. Kaivoin kännykkäni esille ottaakseni kuvan mutta tajusin ettei se olisi sopivaa. Toisin sanoen en kehdannut ottaa keskellä ruuhkaa kuvaa kilvestä. Ja kyllä: 52 siinä körötteli ohitseni mustaan perään kiinnitettynä. Välittömästi ilmoitus veljelle, joka kertoi etsivänsä kilpeä 63. Ilonpilaaja. Blä. Ehkäpä tavoitan hänet joskus tulevaisudessa. Mutta mitäs..hetkinen... odottakaas..sain juuri korvanappiini tiedon että..että..

51 - Todiste

Poljin jonkin aikaa sitten selkä hiestä märkänä 50km löytääkseni oikean kilven. Löysinkö? En. Torstaina, kun olin juossut ruosteisessa, lahoamispisteessä olevassa oravanpyörässä, lähdin terassille 101 Beers-pubiin. Löysinkö? kyllä. Vehnäolutta ja paskanjauhantaa pahaisen meksikolaisen partakäen seurassa oli oiva valinta sillä kilpi 51 lipui toisen tuopin kohdalla ohitseni kolmen metrin päästä. Sama ilmiö sattui kohdalleni Porissa ollessani terassilla oluella, joten sattumastahan ei voi olla kyse. Sillä kun mies juo hyvää olutta terassilla hohdokkaassa seurassa, kaikki palikat ovat kohdallaan. Maailmankaikkeus pyörähtää puolisen astetta sisäänpäin, imaisee vaahdot tuopista ja sylkee ulos madonreiän josta atomi kerrallaan räjähtelee ulos metallinen vaunu kilvellä 51. Sanattomaksi vetää tämä elämä.

49 ja 50 Tallipihalta

Sain vinkin että Tallipihalla olisi 30.6.-1.7. tapahtuma nimeltään Suvi-Vintage, joissa mukana olisi myös Tampereen Seudun Mobilistit Ry vanhoine autoineen. Taluteltuani avokin sunnuntaina puolenpäivän kieppeillä rautatieasemalle, päätin suunnistaa kohti Tallipihaa neljäysin toivossa. Jo matkalla näkyi pari amerikanrautaa, merkit olivat siis taivaalla. Ihmisiä olikin hiipinyt paikalle kohtuullisen paljon ilmeisesti paikalla olevaa torimyyntiä ajatellen, itse painelin ruuhkan lävitse kohti kojujen takaa siintäviä autonpeltejä.

Ensin huomasin numeron 50, joka olikin kiinnitetty harvinaisen omalaatuisen näköiseen tsekkiläiseen menopeliin merkiltään Tatra. Ei taas näinpäin. Missä 49? Hikevänä kyräillessäni parin edellispäivän vauhdikas mökkireissu antoi muistutuksen kun pumppu heitti nopeat sambarytmit tilanteelle. Seuraavana näkyi kilpi 52. Ei nyt jumalauta. Saatanallisessa ristipaineessa liikutin itseäni seuraavalle autolle, jonka oikea lokasuoja vaikuttaa ainakin kuvassa pirtutrokarin tekemältä. Ford Prefect. Nimi aiheutti oikosulun muutenkin kohmeloiseen päähäni. Mutta tärkein eli kilpi oli kuin olikin 49! Prefect! Helpotus oli suuri, setä oli pieni. Käväisin uudelleen tsekkaamassa viisikymppisen ja poistuin paikalta. Ajoin melkein jalankulkijan yli, selittelin olevani kroonisessa krapulatilassa näin sunnuntaisin ja muistelin missä olinkaan nähnyt kilven 51? Hatanpäällä autokaupan pihassa, vanha pick-up. Päätin lähteä pyöräilemään ko. paikalle ja tulemaan sen jälkeen vielä katsomaan viisikakkosen vaikkakin eestaas pyöräilyä kertyisi taas noin viisi kilometriä ja krapulahikeä naamaan ja selkään yhtä monta desiä. Nyt on fiilis! Poljetaan! On se siellä! Ja turhaan. Ei siellä enää sitä kilpeä näkynyt. Vain uusia autoja tylsine kilpineen. Mitä helvettiä, se pick-up oli aivan perkeleellisen ruma ja vanha valkoisine kangaskattoineen - kuka sellaisen ostaisi? Ihme perseilyä, en ymmärrä. Onneksi sentään nämä 49 ja 50.

Ei aivna täydllenien Frod Prefect.

Koppakuoriainen.

Vehoniemen Automuseo

Viime keskiviikkona saimme avovaimon kanssa ajatuksen käväistä Vehoniemen Automuseossa Kangasalalla. Ilmainen vanhojen autojen näyttely vaikutti myös lähtöpäätökseen melko lailla. Meno-paluu pyörällä 0€ ja noin 50 kilometriä sotkettavaa, parempi puolisko teki tämän vieläpä vanhalla mummopyörällä, itse nojailin lähes puolet kevyempään maastopyörääni. Toin kotiini ainoastaan hikiset jalat ja puutuneen perslihan, eipä näköjään vieläkään kilpeä 49. No mutta tulipa nautittua hienoista maisemista ja aivan pyörän vierestä suhahtelevista venäläisistä rekoista. Tieliikenteen valtakunnallisessa erikoismuseossa Mobiliassa tuli käväistyä - tosin ainoastaan jäätelöllä sillä autonäyttelyn 10€ lipunhinta vaikutti aseettomalta ryöstöltä, jotain rajaa tähänkin hommaan on vedettävä.

Ja näitähän ei olisi hyväksytty.

Eipä paljoa lämmittänyt 48.

48 - Nekala palkitsee taas

Lähdin odottavaisin mielin pienelle fillariretkelle Tampereella "varmojen" kilpien toivossa. 48-51 piti löytyä akselilta Hatanpää - Nekala - Kaukajärvi - Messukylä noin kahdenkymmenen kilometrin matkalta. Sain ennakkovaroituksen jo parinsadan metrin päästä kotoani kun liikennevaloissa jonotteli amerikanrauta kilvellä 49. Joten miten muutenkaan kuin vituiksihan se meni, kerrottakoon jo tässä vaiheessa. Siellä mitään varmoja näkynyt. Hiki kirveli selässä ja rintaa pakotti. Muutaman uuden "varman" sain laitettua ylös, vaikka tuskin ne enää silloin paikoillaan ovat kun niiden aika olisi.

Mutta, kuten otsikko jo kertoikin, onneksi Nekalassa ajoin itseni onnen luo, 48 oli siellä missä sen olin nähnyt noin vuosi sitten. Auton takana piilotteli vanha sininen paku jossa oli kilpi 68, laitoin muistiin. Maukas osuma. Samalla kadulla vain parikymmentä metriä taaksepäin lymyili myös vanha tuttu 12, jonka olin 24.4.2011 bongannut kolmen kuukauden odotuksen jälkeen. Juhlistin tilannetta pitämällä puheen ja vetämällä kättä lippaan kyseistä jaloa metallikasaa kohti ja kehumalla äänekkäästi paikallista Pub Wanhan Tapin burgereita (aina lohkoperunoilla!). Lähdin pää täynnä suuria odotuksia kohti Kaukajärveä, ilmassa tuoksui ruuti ja diesel. Mutta mutta, helpotukseksenne TV:stä alkoi juuri EM 2012 ottelu Englanti - Ukraina joten jätän satuilut sikseen. Huomenna saapuu bongari kilvenkannattajineen kaukaa Keskimaasta katsastamaan Tampereen kilpitarjonnan, aistin usvaista alapilveä ja mopon karkaamista ylämaille parin päivän ajaksi. Hajaantukaa!

48, takana väijyy tuleva bongaus 68..

47 - Beer Hunters

Mies ja olut tarvitsevat toisiaan. Siksi teinkin retken parin tulevaisuudessa uutta maksaa tarvitsevan herrasmiehen kera Poriin tähtäimessämme panimoravintola nimeltään Beer Hunter's. Kyseinen kuppila on voittanut "Vuoden Olutravintola 2012"- palkinnon joten valinnan varaa oli liiaksikin saakka minun kaltaiselleni lörppähuulelle. Terassilla aika kului sukkelaan voiveitsenterävien, humalan ja maltaan katkuisten syväluotaavien olutanalyysien jakamiseen kunnes puhe alkoi sammaltaa siinä määrin että päätin kuluttaa aikaani bongailemalla ohi lipuvia autoja toinen silmä kiinni. Ensimmäisen tunnin kohdalla tulin siihen johtopäätökseen että porilaista liikenneturvallisuutta pidetään yllä siten, että paikalliset autot ovat kytketty toria kiertävään raiteeseen - samat autot rullailivat ympäri toria vain tullaakseen jälleen lähtöpisteeseensä. Aloin ymmärtämään porilaista mielenlaatua tai sen puutetta yhä paremmin.
Ehdin aiemmin Poriin tullessamme mainita keltanaamaisille tovereilleni että retkellämme olisi suotavaaa kiinnittää huomiota myös paikalliseen rekisterikilpikantaan ja etenkin numeroon 47. Jos näkisivät, raportoisivat välittömästi minulle, pyysin. Sain vastaukseksi märän kaalilta tuoksuvan pierun ja säälivän katseen - saisin toimia tässä tehtävässä yksin. Jossain vaiheessa onnetar astui puikkoihin ja olin juuri kumonnut suuhuni ison höräyksen olutta kun kilpi nro. 47 valui ohitsemme. Oluet hädin tuskin pysyivät poskissani kun osoittelin orastavassa nousuhumalassa oleville olutsiepoille autoa, joka katosi hetken päästä alamäkeen. Oluen turvottamat kasvot kääntyivät minua kohti, huomasin molempien setien suusta valuvan röröä ja kellertävää nestettä. Juhlistin tilannetta lähtemällä kohti baaritiskiä.

Seuraavien kilpien nrot 48-60 pitäisi olla hieman helpommat sillä olen ottanut autojen sijainnit talteen tässä kuluvan vuoden aikana. Huomenna pyöräilemään mestoille. Kuinka moni auto sitten onkaan vielä samalla paikalla, onkin eri juttu...

Olutta ja kilpiä - kaikki mitä mies tarvitsee.

46 - Joku kuuntelee

Lyhyestä hirsi kaunis: Kolme ja puoli tuntia viimeisen kirjoitukseni jälkeen näin rekkarin nro 46. Lähdin angsteissani bussilla kohti Pispalaa tarkoituksenani häipyä maasta vähin äänin. Vihdoin jättäisin piinaavat bongailut taakseni ja aloittaisin uuden vähemmän neuroottisen elämän chilin viljelijänä. Pispalasta SuPon taksin kyyditsemänä pääsisin kohti Pirkkalan lentokenttää, josta Herra Ryan kuljettaisi minut ruumassaan Unkariin. Mutta kuitenkin, Keskustorin ohitettuani tuijottelin tapani mukaan bussin ikkunasta ala-oikealle rekkareiden toivossa, parkissa näytti olevan paljon autoja. Ja siitähän se napsahti- pienehkö katumaasturi odotteli isäntäänsä rekkari 46 suussaan. Aivan helvetin pelottavaa. Kurkustani pääsi onnellinen konsonanttien ja korahdusten velli joka jälleen herätti muiden matkustajien mielenkiinnon. Myhäilin mielessäni ja päivitin tarkkailutilanteeni "klubin" sivuilla napsun eteenpäin. Seuraavaa rekkaria, 47, en olekkaan nähnyt Tampereella kertaakaan joten edessäni on taas hiostavat ajat. Nyt menen rasvaamaan palanutta, kesivää ja korkeaa otsaani.

Kahden Kerberos-koiran vartioima Unkarilainen kuljetusväline.

Dadaa

Painostavaa. Missä on ne autot joita pidetään muuallakin kuin tallissa? Epätoivo alistaa toivon. Seison mudassa. Tulkaa te vaihteeksi etsimään minua.

45 - Tädillä on Cadillac

..tai sitten sedällä. En ehtinyt tarkemmin näkemään kuskin sukupuolta mutta oikeastaan ei edes kiinnosta. Olin lauantaina matkalla kotoani kohti linja-autoasemaa, josta olisi hetken kuluttua lähtevä kuljetukseni turmioon. Lakkipäinen bussikuski tarjoaisi nauraen kyydin laivalle, aivan kuin jo olisi tuolloin tietänyt mitä tuleman pitää. Mutta ei siitä kyberneen retkestä sen enempää. En olisi tosin mitään muistanutkaan. Asiaan. Niin, kirotuksi tämän kertaisen bongauksen tekee se, että näin numeron 46 ensin. Tuokin biili oli jokin amerikanrauta, mistä lie johtuu että kaikki torttutukka-liekkiranteet pamahtivat juuri tuona lauantaipäivänä kohdalleni. Itsellänihän ei ole sen pahemmin kohta tukkaakkaan saatika omaperäistä liekkitatuointia joten em. kommenttia ei voi ottaa vittuiluna, ettäs tiedätte. Mutta ehkä aurinkoinen keli oli saanut autoilevat ihmiset liikkeelle.


Nähtyäni 46:n mieleeni juolahti että olisihan se nyt melko harmillista nähdä 45 tovin päästä, olisivat edes tulleet toisessa järjestyksessä eteeni. Tietämättömille lainaus http://turunseudunrekisterikilpinumerotarkkailijoidenklubi.com - sivustolta:
"Kilpiä ei voi tarkkailla varastoon. Jos tarkkailija etsii kilpeä 43, näkee kilven 44 ja heti perään 43, on hänen seuraavaksi tarkkailtava uudelleen kilpi numero 44". 
Kuitenkin, eihän tuosta mennyt kuin pari minuuttia kun tämä tädin/sedän turkoosi Cadillac ajoi ohitseni keskustaan päin. Kuukauden päiväthän tähänkin bongaukseen taas livahti, joten hetkeksi unohdin sen että olin nähnyt 46:n hetkeä aiemmin. Tyytyväisenä painelin ostamaan lisää olutta onneen, bussimatka menikin lähes joutuisasti. Ehkä näkisin 46:n jo mobilistine vappu-ajelulla, kuvittelin...


Kyseinen vappu-ajelu oli tänään tiistaina, autot kokoontuivat 10:30 Hakametsän jäähallille joten ylösnousu oli hoidettava kellon avulla. Herätessäni 9:00 tunsin vieläkin laivan painon hartsisessa päässäni, vanhuus voittaa, krapula voittaa, suomalainen voittaa. Perille sotkettuani tajusin autoja killuvan parkkipaikalla vain toistakymmentä - Jyväskylän legendaarisissa vappuajoissa autoja on niin pitkälle kuin silmä kantaa. Kahden minuutin kiertelyn jälkeen olin valmis kotiin tyhjin käsin. Veljeni muisti ilmoittaa samanaikaisesti että on juuri lähdössä Jyväskylään samoissa merkeissä. Toivottelin epäonnea etsintään ja turvallista matkaa. Onneksi huomasin taskuuni jääneen lämpiämään laiva-oluen joka suostui helpottamaan oloani puistatusten saattelemana. Samanaikaisesti puhelimeni alkoi suoltaa terveisiä Jyväskylästä: Ensimmäiset oli kuulemma jo bongattu (loppujen lopuksi löysi 34-42). Kierros keskustassa vielä, ajattelin. Kyllä se tästä vielä, ehkäpä tuo 46 on jo ajettu koskeen tai parkkiin silmieni iloksi! Mutta ei. Vain ihmismutaa - sankarimme urean kellastamat lakit sipuleissaan tukkivat pyörätiet muistellessaan kuoharilasit kädessään kun joskus jokin oli ehkä paremmin ja Hervannan emäteemut haalareissaan ahdistelevat viattomia bongareita Tamppeineen ja mukahauska myyntipuhe suupielestä valuen. Helvetti jos haluan lukea paskoja juttuja, luen blogiani. Ni.

Tampereen vappuajossa on tunnelmaa, ei rekkareita.

High hopes

Nollapostaus tulossa, joten kavahtakaa vanhaa.  Ketsuppipulloni on tukossa. Yksi kuunkierto on taas mennyt ilman bongausta, paluu kankeaan arkeen on tosiasia. Vappuna tosin Tampereen Seudun Mobilistit Ry järjestää Vappuajon, jossa luulisin bongaavani maagisen neljävitosen. Ongelmaksi tässä muodostuu se, että ko. Mobinistit kokoontuvat Hakametsän Jäähallille tiistaina jo klo 10:30, joten en välttämättä ole kaikissa ruumiin ja sielun voimissa tuolloin sotkemaan paikalle.  Mitä tehdä? En tiedä. Lähden roplaamaan pyörääni ajelukuntoon.

44, lopun alku

Kävin toissapäivänä nappaamassa tämän varman pois pyörimästä. Kotona huomasin kaihoisasti mietttiväni jo tämän kaiken päättymisestä - kohta olisi kaikki kilvet kerätty. Havahduin kuitenkin todellisuuteen käymällä Turun seudun rekisterikilpi-tarkkailijoiden klubin sivuilla (http://turunseudunrekisterikilpinumerotarkkailijoidenklubi.com), jossa tilastot ilmoittivat että olen tehtävässäni vasta tuhonnut 4.4% 1-999 kilvistä. Ehkäpä lähi-aikojen nopeat kilpilöydöt ovat saaneet minut uskomaan että bongailu on kohta ohitse. Onneksi näin ei ole, vaan herkkua riittää vielä vuosiksi eteenpäin. Kaiken lisäksi veljeni ilmoitti kuvan ja kirosana-litanian kanssa löytäneensä vihdoin kilven 20, ja sen lisäksi varmoja aina kilpeen 24 saakka parin päivän sisään! Ei siinä kaksikymppisessä mennytkään kuin kahdeksan kuukautta. Nihkis!

Önnööööön. Varma Chevy.

Jeesustason kohtaaminen, 42 ja 43

Se on se ketsuppipullo-ilmiö. Tosin minun kohdallani tuota punaista, alunperin pilaantuneen ruoan maun peittämistä varten keksittyä mönjää ei enää jaettu Heinzin purkista lusikalla, vaan kokonaiset lentolaivueet räjäyttivät tajuntani pommittamalla elämääni punaisella kullalla, tilaamatta, aivan salaa: Eilen kävelyreitin varrella oli sekä 42 että 43, vieläpä niin lähekkäin parkkipaikalla että sain molemmat samaan panoraamakuvaan! Ensin oikealla puolellani naureskelee 42, ja kymmenisen metriä käveltyäni huomaan verkko-aidan takana jeepin jossa 43. Mitä helvettiä oikeasti?! Jos olisin Pohjois-Korealainen diktaattori, voisi kuvitella minun lavastaneen tilanteen. Paskanmarjat! Melkein tärvelin kalsarini. Minulla oli hyvin kaukainen muistikuva että jotain nelosella alkavaa saattoi joskus näiden loputtomassa työn limbossa pyörivien olioiden autoissa olla. En ollut kuitenkaan ottanut tietoja itselleni mihinkään ylös, eli nämä eivät olleet ns. "varmoja" bongauksia. Koska olen nyt käsivammainen ja kuvankäsittelyni on ilman sitäkin kovin kepeää, sain kuvat ilmoille vasta nyt. Niin, ja tuli tänään käytyä uudelleen lekurissa kontrollikäynnillä (näin matkalla taksin jossa 62, huom) ja lääkärin mukaan seuraavana neljänä viikkona ranteellani ei tehdä töitä. Ei, vaikka kerroin olevani siistissä sisätyössä ja että hajonnut ranne on vasen ja olen oikeakätinen. Lääkärin sana on laki - siis bongailemaan, 44 onkin jo tiedossa joten eiköhän sekin tänne vielä saada lähi-aikoina.

Kevätpäivä teollisuusalueella.

42 kurkistaa kaapin takaa... 

..ja 43 verkkoaidan paremmalta puolelta.

Varmat tapaukset 40 ja 41

Tehokas iltapäivä - molemmat löytyivät helposti, 41 kohdalla meinasi muisti kuitenkin pettää. Olin merkannut itselleni muistiin vain erään asuinalueen, jossa 41 piti olla. Tuolla asuinalueella on kuitenkin kohtuullisen paljon asutusta joten muutamat kerrostalon pihat jouduin koluamaan läpi ja siellähän numeroherkku lopulta makoili. Juhlistin löytöjä tulisella, rasvaisen täydellisellä miesruoalla ja oluella -  seuraavaksi vuorossa 42, lopullinen vastaus.

Onnellinen kohtaaminen I

Onnellinen kohtaaminen II

Alitajunta kuljettaa, 39

Näin sen pitää mennä. Tarkoituksenani oli vain käväistä kävelemässä kirpparilla parin kilsan päässä. Kirpputorilta en löytänyt mitään= kiinnostavia lautapelejä, pettyneenä päätin pyörähtää lähellä sijaitsevassa kaupassa etsimässä normaali-ihmisten hylkäämiä alennuslihoja. Niinhän siinä kävi että reppu pamahti taas paksuksi eli tuli ostettua taas liikaa kaikkea, mm. loota Yellow Habaneroja, joita aiemmin olen onnistuneesti pilkkonut, kuivattanut ja laittanut pippurimyllyyn odottamaan. Paljon parempi vaihtoehto kuin ostaa jokin valmis chilisekoitus, jotka yleensä sisältävät chililajikkeita, joissa ei ole makua nimeksikään vaan pelkkää poltetta. Rönsyilee, mutta hyvään suuntaan. Ehkä lisää chili-harrastuksestani jatkossa. Kuitenkin, lähdin kohti kauppaa, ja mieleeni välähti, että lähellä olevan yrityksen parkkipaikalla olen nähnyt n. vuosi sitten 39:n. Tarkistin kännykästäni, johon olen laittanut muistiin nämä "herkut" ja sieltähän tuo 39 myös löytyi. Kuvakin tuli napattua kyttäilystä huolimatta, ihme kun kimppuuni ei hyökätty kansalaispidätystä tekemään. Huomenna on siis vuorossa "varmat" 40 ja 41 kävelylenkin ohessa,  niistä lisää huomenna.

Ruma auto, komea kilpi.

38 ja välikohtaukset jäillä

Nyt se ajeli vastaan, 38! Tai oikeastaan perjantaina, olen vain laiska kirjoittamaan. Olin matkalla kaverilleni tarkoituksena rynniä Ramopunk 10v- synttärikeikalle Vastavirtaklubiin, kun pieni sininen Nissan-merkkinen olento huristeli vastaan. Hillitsin itseni enkä mölynnyt onnesta kuin humalainen, vielä.
Juhlistin tapausta kuitenkin ystävieni seurassa kuten suomalainen lätkämestaruutta. Pitkää vedettiin mutta ei päätyyn vaan kurkusta alas, ystäväni tarjoama konjakkikin maistui lähes juomakelpoiselta muutaman lasin jälkeen. Päässäni kohisi ja huone heilui. Olin taas palannut voittojen tielle, tehnyt mahdottomasta mahdollisen, valheesta toden, vain taivas oli rajana. Lupasin itselleni pääseväni vähintään rekisterinumeroon 60 syyskuuhun mennessä, tuolloin tulisi n. kaksi vuotta täyteen homman aloittamisesta. Laskeskelin että koska olen ottanut ylös useiden parkissa olevien rekisterinumeroita 40-60 kantavien autojen sijainteja, tämä aikataulu olisi mahdollinen. Seuraavan eli 39 numeron löydettyäni onkin hieman helpommat ajat sillä 40, 41, 43 sekä 44 ovat jo ns. varmoja eli parkkipaikoilla jumittavia autoja. Neljäkakkosistakin on jo useita havaintoja ympäri kaupunkia, mm. pihallamme oli joulun kieppeillä parikin. Eipä ole enää..

Erinäisten käymistuotteiden ja tisleiden nauttimisen jälkeen lähdimme matkaan, keikka oli kuitenkin loppuunmyyty eikä edelliskerran lailla lippuja saanut enää ovelta. Mitä nyt? Lankesin (ehkä tietoisesti) kaverien klassikkoon "käydään kaupungilla edes parilla", jonka seurauksena valuin kotiani kohti aivan liian myöhään ja aivan liian onnellisena ja huolettomana. Koska nivustyräleikkauksestani alkoi olla jo kolme ja puoli viikkoa, olin pystynyt survomaan kulkuvälineeni keliin nähden aivan liian liukaspohjaisiin maihareihini. Näin edessäni vaaran tallustellessani kerrostalon kulmalta kohti loivaa jäistä ylämäkeä. Toisaalta näin samalla myös lämpimän sänkyni, mikrotettavan rasvaisen miesruoan sekä vilauksen Tirsamaasta, sillä kävelin silmät lähes ummessa. Hetkessä jäinen tie heitti minut judo-heitolla kohti jäätä, onneksi sain käteni jään ja kehoni väliin. Tästä seurasi kuitenkin se, että pehmusteena toimineen vasemman käden ranne murtui. Seuraavana päivänä työterveyteen josta Acutaan jonottelemaan kolmeksi tunniksi, palvelu oli kuitenkin mainiota. Kipsi käteen ja juuri päättyneelle neljän viikon sairaslomalle viisi viikkoa jatkoa. Tosin viikon päästä katsellaan lääkärin kanssa miten jatketaan, onko viisi viikkoa tarpeen. Toivottavasti ei. Hei-jaa. Olen kaikkien työnantajien unelmaduunari.

Kissa ja isompi, rauhoittavampi valkoinen tassu.

 Rekisterinumerosta 38 en saanut kuvaa joten tässä kuvia otsikossakin mainitusta toisesta välikohtauksesta jäällä. Kuvat viikontakaisesta pilkkireissusta kaverin kanssa, tuli saatua jokunen hieman kuvassakin olevaa isompikin ahvena. Olin syönyt kotona kalapuikko-makkaraperuna-annoksen joten kalannälkä ei yllättänyt, jätettiin kalat "Korpraalille", eli paikallisille korppi-vanhukselle. Näytti maistuvan.

Mummun naurattamiskuva.

Läpinäkyvä Kala-Kalanen ja SA-Int Lapa-Lapanen.

Tyrän jälkeistä elämää

Täydellistä. 10.2. sain soiton sairaalasta että minulla olisi mahdollisuus päästä peruutusajalla nivustyräleikkaukseen 14.2. eli toissapäivänä. Otin haasteen vastaan ja nyt liikun kotonani kuin eläkeläinen tai Ozzy Ozbourne.  Toisaalta, nehän ovat sama asia. Järkyttäviä kipuja molemmissa nivusissa (molempiin oli päässyt tyrä syntymään, kaksin aina kaunihimpi ja +muita kipulääkkeiden aiheuttamia tyhmiä vertauksia),  vatsalihakset ovat lakossa tai kokonaan poistuneet kehostani laiminlyönnin seurauksena sekä kellit, kuten kohtalontoverini tuhon osastolla sanoi, ovat mustat. Kaikkia kiinnostaa viimeisin joten en kirjoita siitä.

Sängyssä makaaminen helpottaa nivuskipuihin, mutta seurauksena on se, että sängystä ylösnouseminen tuhoaa selkäsi sekä aiheuttaa uskomattoman määrän vaivaa, käsien tärinää sekä viiltäviä kipuja. Toisaalta, voit vain kävellä päämäärättömästi asunnossasi 0.04km/t. Vetreyttää, sanoivat. Tämä taas johtaa siihen, että kissasi (todennäköisesti myös vastapäätä asuvat naapurit) pitävät sinua pelottavana, saat lisää selkäkipuja haahuillessasi kumarassa sekä herkistyt ja laitat tilisiirtona pari kymppiä invalidien keräykseen. Lisäksi meinasin tänään paskoa housuuni koska olin keittiössä ja tunsin tarvetta mennä vessaan jonne on keittiöstä matkaa huimat 8 metriä. Juuri ehdin ennen kuin torvet soivat. Entä istuminen? Ihana, ihana istuminen. Pitää istua kovalla ja korkealla alustalla kuin legomies, niin että vatsalihakset ovat rentona. Taaksepäin ei passaa nojailla. Nivusia alkaa pikkuhiljaa särkemään ja mieltä vituttamaan, kaiken lisäksi penkiltä nouseminen vihloo julmetusti. Toivottavasti tätä palautumista kestää vain viikko kuten luvattiin. Ääh. Mitä enemmän kirjoitan tällä penkillä sitä enemmän alkaa ottamaan päähän ja nivusiin. Päätän tämän täältä tähän. Pois tilanteesta.

38...vai oliko?

Edelliseen postaukseen liityen: Kaikesta hehkutuksesta huolimatta en saanut nähdä sunnuntaina 22.1. jumalaista krapularekkaria jossa olisi luku 38. Surkeita kuusi-, kahdeksan- ja viisikymppisiä vain valui ohitseni kuin ilkkuen hädälleni. Sen sijaan seuraavana lauantaina sain kokea kuinka tämäkin, todennäköisesti minut psykoottiseen tilaan ajava, harrastus voi aiheutttaa päänvaivaa ja päätä polttavia kysymyksiä oikeasta ja väärästä.

Olimme matkalla TKL:n orjavankkureilla kohti keskustaa, tarkoituksenamme mennä pitkästä aikaa tutustumaan villiin kirjastoelämään, ja painua sen jälkeen kaupan kautta kotiin. Kaikki nämä elämää suuremman elämykset myöhemmin tapahtuivatkin, mutta se mitä näin Koskikeskuksen kulmilla bussin ikkunasta, oli jotain raakaa ja väärää: Jutellessani Hänelle vastaamme ajaa Vihreä Chevy Van (miksi aina Chevy!?) jossa huomasin vilaukselta rekkarin jossa oli mielestäni kolmonen ja sitten kurainen, luminen kahdeksikko! Bussin aiheuttava pompsahteleva liike aiheutti kuitenkin sen, etten voinut olla 100% varma mitä näin. Kolmonen oli varma, mutta se kahdeksikko. Oliko se? Tuuletin taas kovaan ääneen "KOLMEKASI!" bussissa, kuten tein myös kolmekolmosen kohdalla syyskuun lopulla. Äiti painoi lapsensa tiukemmin kylkeensä bussin seisomapaikalla. Suomalainen ei pienestä hätkähdä.

Koko päivän mietin asiaa saatanallisessa ristipaineessa: Oliko kolmekasi todella kolmekasi? Entä jos luminen ja likainen numero olikin 0? Tai 6? Mielestäni se oli kahdeksikko, 90% varmuudella! Eikö ollutkin? Parempi puoliskoni ei peilannut hulluuttani. Miksei busseissa ole parempia jousia? Miksi aloinkaan keskustelemaan paremman puoliskoni kanssa, ja rekkari pääsi vilahtamaan liian nopeasti ohitseni? Miksen ole jo moottoritien varressa pilkkipuku päällä bongaamassa? Mikset sinä ole? Tämä on hieno harrastus! Myöhemmin illalla olin jo 80% varma siitä, että kyseessä oli 8. Tämä aiheutti sen, että en saanut mielestäni tilannetta jossa olisin numerossa 998 ja muistelisin vieläkin tätä episodia - entä jos se ei sittenkään ollut 38..? Hiuksen ohut psyykkeeni ei kestäisi sitä epävarmuutta. Veljeni, tuo numerossa 20 jo kohta vuoden jumittanut nuorukainen, antoi onnekseni viimeisen silauksen päätökseeni. Ilmoitin kiirastulen lailla mieltäni korventavan tilanteen, sain vastaukseksi "ei voi kyllä millään hyväksyä :)". Poistin viestin ärsyttävän pilkkahymiön mielestäni ja annoin itselleni siunauksen - olisin edelleen etsimässä numeroa 38. Tunsin suurta helpotusta, lähes haistoin ehtoollisviinin ja kuivat öylätit, olin tehnyt oikein! Pois paha minusta! Suoraselkäistä toimintaa! Kaiken lisäksi, seuraavana päivänä ulkoillessani huomasin talomme vieressä olevalla parkkipaikalla tutun vihreän Chevy Vanin jossa oli, niin, numero 36. Tuo 36, jonka olin aiemmin syksyllä bongannut. Olikohan sama auto? Miksi en tajunnut yhteyttä aiemmin? Voi pojat.

Valkoinen viha-aine

Kuiva kausi meneillään, bongauksessa. Lumimyrskyt ja loska aiheuttavat sen että vaikka sattuisi näkemään jonkun varteenotettavan automallin, ei rekkareista saa mitään selvää. Osa numeroista on peittynyt piiloon, mustaa, valkeaa ja harmaan lumikurasuhrua täynnä koko kilpi. Eihän lakikaan tuollaista salli, rekisterinumeron pitää olla tunnistettavissa! Missä on poliisi!? Hälytys!! Miksei kukaan valvo tilannetta?! Kortti kuivumaan vaan suhrurekkari-kuskeilta. Tai jarrupoljin pois, miten vaan. Toisaalta kuka nyt 38-rekisterinumerolla olevaa autoa tällä kelillä ajelisikaan minun ilokseni. Panttaavat vain autoa tallin perukoilla ja höristelevät "Eipä tiedä Lyijy että seinän takana olis kolmekasia tarjolla, heh,heh." Raskasta elämää.

Keidas lumen keskellä.

Onneksi, jos kaikki menee kuten ennenkin, löydän ko. rekkarin kutakuinkin 20.1.-23.1. välisenä aikana. Tämä olettamus siksi, että jo heinäkuusta 2011 saakka olen löytänyt etsimäni rekkarin kuun lopussa ko. päivinä. Lähes taikuutta lähentelevää tämä. Ja jotta saisin tilanteesta vielä enemmän irti, hoidan itselleni päätä halkovan kääpiökrapulan päivälle 22.1. Tällöin halutun rekisterinumeron bongaaminen nousee uusiin sfääreihin myrkytysoireiden johdosta korkealentoisten, herkkien ja elämää suurempien ajatusten virratessa aivan liian kovalla paineella kallooni. Miksi juuri tänään? Koittaako jokin helpottaa oloani sijoittamalla ko. rekkarin omaavan auton kauppareissuni varrelle? Miksi auto lähtee heti pois kun olen bongannut siitä rekisterinumeron 38? Mistä tulevat silmiin ne punaiset viivat kun sulkee luomet? Entä jos seison tässä risteyksessä koko päivän, kumpi tulee ensin: 38 vai kuolio varpaisiin? Odotan innolla sunnuntaita.