Miksi vasta nyt?

Koska hämäläinen hitaus. Laiskuus. Saamattomuus. Eikö ne ole sama asia? Turhaa ajanmenoa. Bloggaaminen on noloa. Eikä sitä kukaan lue. Korkeintaan kaverit ja puolitutut säälistä. No tässä sitä nyt kuitenkin ollaan läppäri sylissä, olisi ollut liian täydellistä aloittaa kirjoittaminen jo ykkösen bongauksesta. Maailma ei vain toimi niin. Kuitenkin, sisäinen neurootikkoni sai aikaan sen että olen ottanut bongaamani 1-34 rekisterikilvet (ellen ole bongannut rekkaria vauhdista jolloin kirjainosaan ei kiinnitä huomiota saatika kuvaaminen on suht hankalaa) sekä niiden bongauspaikat ylös. Melko rietasta etten sanoisi. Melkein kuin varastelisi naapureiden alusvaatteita pyykkinarulta. Mielessä kävi myös ajatus että kirjoittaisin lyhyesti tänne ylös nuo bongaukset 1-34 päivämäärineen pienen selostuksen kera, saa nähdä riittääkö intoa. Taas laiskuus!

36 - Salkku pylvään takana

Koska hulluus rekisterinumeroiden keräämistä on pinttynyt jo liian syvälle, olen tämän reilun vuoden aikana ottanut ylös kaupungilla näkemiäni rekisterinumeroita. Onko mitään parempaa tunnetta kuin se, että tietää missä seuraavan numeron jälkeinen numero on? Ehkä vain se, että tietää vielä seuraavankin! Ja seuraavan! Ja sitä seuraavan! Halleluja! Anteeksi. Kuitenkin, 36 löytyi jo alkuvuodesta talomme läheiseltä parkkipaikalta joten käytännössä olisin voinut bongata tämän vaikkapa omalta parvekkeeltani. Tai ei se ole oma, vaan rikollisen korkeaa vuokraa pikkutyöläisrukkasen selkänahasta repivän osakeyhtiön oma. Että up yours vaan sinnekin. Taas rönsyiltiin, hälytys. Edellä mainitun jäätävän frisbeegolf-kierroksen jälkeen oli täydellistä käpyytellä tuon 36-rekkarin omaavan Chevyn ohitse että ”kolmekuushan siinä, niinpä niin”, nasauttaa kuva talteen Etelä-Korean ihmeellä ja painella kotiin suihkuun.

35 - Herkkuja pakkasesta

Seison odottavaisena parkkipaikan reunalla. Kohta Se taas tapahtuisi. Olisin jälleen askeleen lähempänä. Olen ollut koukussa Siihen vasta vuoden 2010 elokuusta, ja jo nyt lopettaminen tuntuisi täysin mahdottomalta. Jo ajatuskin aiheuttaa kämmenten hikoilua, harhaisuutta ja huimausta. Huomaan hörähtäväni ääneen ajatukselleni, parkkipaikalla sakkorenkaita autoonsa vaihtamassa oleva herrasmies vilkaisee hätäisesti taakseen.

Ulkona on muutama pakkasaste mutta ajatus seuraavasta dopamiini-annoksesta lämmittää ruumistani. Olen varustautunut kännykkäkameralla dokumentoidakseni jälleen jo tutuksi tulleen tapahtuman. Olen saanut puhuttua kaverini ympäri tuomaan annoksen minulle, tämän jälkeen menisimme turhautumaan kuuraiselle ja armottomalle frisbeegolfkentälle. Lupauduin kehumaan aivan täysin päin helvettiä heitetyt avaukset maasta taivaisiin, sekä tonkimaan mahdolliset hutiheitot hyisen kuraojan pohjasta. Olen siis saanut sotkettua tähän mukaan myös ystävänikin, hienoa.

Rönsyilevät ajatukseni marraskuisista pajunkissoista, jouluvaloista, rakoista sekä siitä lausutaanko pihvi englanniksi 'steik' vaiko 'stiik', katkeavat kun huomaan autonvalojen loistavan kadun päässä. Nyt. Sininen Nissan lipuu eteeni, otan askelen taakse ja kuvan rekisterikilvestä. Aivot heittävät kallon sisällä kolmoislutzin näkökentän täyttyessä punaisista viivoista. Kolmekymmentäviisi.