keskiviikko 21. joulukuuta 2011

37 – Joululahja poikineen

Kyllä mäjähti suu taas piparille! Töistä kurkkukipuisena tullessani liikennevaloissa minua odotti ylväästi tummansininen Mitsubishi Pajero, auto kuin irstas japanilainen veistos. Jonkun ylemmän voiman armosta olin taas oikeassa paikassa oikeaa aikaan. Vai johtuiko ajoitukseni siitä, että rakkaat työkaverini olivat taas teippailleet vaatteitani pitkin toimistoa jolloin vaatteiden irrottamiseen plus pukemiseen tuhraantui sopivasti muutama minuutti ylimääräistä? VAI entäpä jos osuma johtui siitä, että raumalaisen Pajero- kuskin joulustressi oli äitynyt siihen pisteeseen jolloin mantelit puurossa ovat vaihtuneet Diapameiksi ja ainoan lopullisen helpotuksen oloon toisi Pajerolla yksin huristelu Tampereen kautta kohti Jäämeren rantaa Mambaa kuunnellen? On se pienestä kiinni.

Koska tunsin suunnatonta mielihyvää ja buddhalaista tyyneyttä, päätin mulkkuuttani heti jakaa bongaamisen tekstiviestitse veljelleni joka on kohta tasan puoli vuotta etsinyt rekisterinumeroa 20. Hetken kuluttua kirosanoja sekä lisääntymisvälineitä sisältänyt onnitteluviesti kilahtikin luuriin, trallattelin keittiöön keittämään kunnon kahvit. Mutta jälleen karma erääntyi: Postiluukusta valui kaasun lailla eteisen lattialle kirje kaupungin ”Hyvinvointipalveluista”. Hikisin sormin sain avattua kyseisen breivin, nivusia kiristi. Kirje sisälsi kutsun leikkaukseen erikoispoliklinikalle, jossa todennäköisesti bulgarialainen vale-puoskari riipisi nivusalueeni lusikka- haarukalla auki, tunkisi tyrän esteeksi sellofaania ja paikkaisi haavan sikaflexillä ja ompelisi rautalangalla umpeen. Onnekseni huomasin leikkausajankohdan olevan vasta ensi vuonna, ikäväkseni tajusin että tammikuun neljänteen olisi silti vain kaksi viikkoa. Kävelin hermostuneesti huoneesta toiseen vain huomatakseni että toinen kissoista oli taas joulusiivoamista protestoidakseen kussut matolle, jossa nyt oli minun sukkani. Perkeleen tekstari! Pitikin!

Edit: Jälkeenpäin soittelin lääkäriin kyselläkseni mitä tapahtuu tuona kirottuna päivänä; olikin onnekseni vain "ennen leikkausta"- sörkkiminen opistosairaalassa. Eli todennäköisesti tökkivät kehoani kepeillä, tekevät katkoviivoja nivusalueelleni ja samalla puoli luokkaa tekee muistiinpanoja minun seistessä alasti luoentosalissa. 

lauantai 3. joulukuuta 2011

Tyrä

Löysin blogistani porsaanreiän. Koska ”matka kohti kolmea ysiä” kattaa todennäköisesti ainakin seuraavat viisi vuotta elämästäni, voin kirjoitella täysin narsistisesti ja muista piittaamatta kaikesta asioista jotka koskevat tuona aikana Minua. Kaikki kissanristiäiset, luomien laskennat ja suolen epätavallisen toiminnan ymppään ja raportoin tänne koskettavan tarkasti. Ettäs tiedätte. Täten voin kertoa teille vaikkapa tyrästäni, sillä seuraavanrekisterinumeron löytymiseen näyttää menevän aikaa.

Löysin loppukesästä kehostani kummallisuuksia. Pyöräilin tuolloin onnellisena ympäri lähialueita päämääränäni löytää seuraavaa etsimääni numeroa kantava auto. Taisin tuolloin kerätä jotain numeroa väliltä 25-30. No mutta kuitenkin, avovaimoni oli toki mukana, hänelle olin kertonut että menisimme vain nauttimaan kauniista kesämaisemista pyörillä liikkuen. Silmä kovana koitin etsiä autoja jotka näyttivät ”sellaisilta autoilta”, eli käytännössä pick-upit, jenkkipakut sekä jenkkiraudat, jotka hyvin todennäköisesti on yleensä kastettu kaksinumeroisiksi herra Benzin armosta. Yhtäkkiä pyöräilyni keskeytyi napakkaan vihlovaan kipuun oikeassa nivusessani. Tuntui melkein samalta kuin lapsena laittoi kielen 4,5 voltin paristoon, paitsi kovemmalta ja alempana. Voisimpa kirjoittaa tähän että urahdin miehekkäästi rystyset punaisena kivusta mutta todellisuudessa ääntely muistutti kuolevan eläimen surkeaa molinaa.

Kotiin päästyäni tutkin vahingot, ja löysin nivusestani selkeän kohouman. Salaa hymistelette siellä ”kohoumaa” senkin nuhvot. Menkää kotiinne ellette ole siellä jo. Kohoumaa voisi kuvailla siten kuin laittaisi nenäliinan pöydälle ja golfpallon sen liinan alle jolloin muodostuu lähes Haltitunturin kaltainen näky.. Pikaisen Google-lääkärikäynnin jälkeen huomasin omaavani nivustyrän, eli suoli puskee vatsaontelon heikosta kohdasta läpi ihon alle. Vai onko suoleni vain niin voimallinen, että se tunkee terveen ontelon läpi? Tässä vaan kirjoittelen suolestani maailmalle että hurraa nykyaika vaan. Jatkan silti.

Tyrän johdosta on tapahtunut jokseenkin vaivaannuttavia tapahtumia, johtuen siitä että kipuun saa nopean lievityksen menemällä makuulle, Ja kun nivusalueelle kohdistuva polttava ja särkevä kipu ainakin itselle aiheutuu liiallisesta istumisesta, liikkumisesta sekä ylensyönnistä, on sen tapahtuminen varmaa ja päivittäistä. ”Töiccä tunnin välein tulee cinun jalkaci ylös pöydälle nostaman ja ruotoci ruorichtaman macuuasentoon, jotta paha cinucta poictuu.”. Tätä neuvoa noudattamalla saa ns.” Toimiston James Dean”-statuksen, paitsi kuluneemmalla naamalla. Samalla voi heittää hyvästit palkankorotuksille (joita ei ole tähänkään asti kyllä tullut muuta kuin indeksikorotukset, luette tätä kuitenkin, mulkut). Olo helpottuu jo muutaman minuutin kuluttua, lepuutusasennosta kannattaa kuitenkin ottaa kaikki irti useammankin minuutin ajan.



Ajoittain taas paine kohoaa niin sietämättömäksi että edellä mainittu keino ei enää auta, vaan on heittäydyttävä levyksi, lattialle tahi kadulle, selälleen ja kyyhötettävä paikoillaan 5-10min kuten esittäisi kuollutta. Tällöin suoli lurpsahtaa ikävän tuntuisesti takaisin piiloonsa ja paine helpottuu. Vähänkuin nivusien ja vatsan välille olisi viritetty kapea toisesta päästä täysi ilmapallo, jota sitten puristettaisiin täydestä päästä jolloin paine tasaantuu. Useimmiten tämä lääke otetaan työpaikan inva-WC:ssä joten töiden välttely on nykyisin melko helppoa. Sen kuin painelee vessaan kesken töiden ja toivoo että siivoajalla on ollut aamulla hyvä päivä. Olen huomannut että usein on ollut, kiitos siitä.
Eräänä kertana selälleen menoa vaativa kipu iski kun olimme käymässä kodintarvikkeita myyvässä, länsinaapurin lihapullia halvalla ihmisten suuhun syytävässä puljussa. Jo bussimatkalla huomasin orastavaa polttoa nivusessani, tiesin päivästä tulevan kivulias. Ja kun pääsimme paikan päälle, tuntui kuin hiiliä olisi ladottu nivuseeni. Kuljin koko kirotun matkan pitkin tekaistuja huoneita lepuuttamassa pullistelevaa tyrääni lähes jokaisella säädettävällä toimistotuolilla, divaanilla, sohvalla, sängyllä sekä rahilla sopertaen samalla jotain epämääräistä tietämättömän kuluttajan jargonia jotta henkilökunta luulisi minun olevan koeajamassa uusia kalusteitani. Tunsin paheksuvat katseet niskassani viimeistään siinä vaiheessa kun rötkötin lastenosaston parvisängyn alle sijoitetussa pikkusohvassa jalat suoriksi ojennettuna nautinnollisesti puhahdellen. Saavutin lopullisen kipu- kliimaksin kuitenkin ruokailun jälkeen, joten köpöttelin lyhyin askelin tyrääni pidellen kohti käytävän päässä kirkasta valoa hohtavaa inva-WC:tä. Kymmenen minuuttia riitti tällä kertaa. Olen nyt noin viikon sisään koittanut solmia rauhaa tyräni kanssa pitkälläni maaten mm. kadun reunassa, Hesburgerin ahtaassa vessassa, sekä erään baarin saniteettitiloissa (kuva). Normaalivessassa ongelmana on se, että lattialle ei mahdu pitkälleen joten täytyy ensin istuttaa itsenä normaalisti pöntön kannelle, ja siitä ameebamaisesti valua niin että saa jalat nojattua seinään ja jalkaterät nostettua kohti kattoa. Tässä Zen- asennossa paine taas helpottaa ja elämä hymyilee. Suosittelen koittamaan ihan vaikka joogamielessä! Mutta eiköhän tämä tästä ja se sieltä, lääkäri laittoi onneksi lähetteen eteenpäin, leikkaus pitäisi olla 1-2 kuukauden päästä, odottelen innolla.



tiistai 22. marraskuuta 2011

Miksi vasta nyt?

Koska hämäläinen hitaus. Laiskuus. Saamattomuus. Eikö ne ole sama asia? Turhaa ajanmenoa. Bloggaaminen on noloa. Eikä sitä kukaan lue. Korkeintaan kaverit ja puolitutut säälistä. No tässä sitä nyt kuitenkin ollaan läppäri sylissä, olisi ollut liian täydellistä aloittaa kirjoittaminen jo ykkösen bongauksesta. Maailma ei vain toimi niin. Kuitenkin, sisäinen neurootikkoni sai aikaan sen että olen ottanut bongaamani 1-34 rekisterikilvet (ellen ole bongannut rekkaria vauhdista jolloin kirjainosaan ei kiinnitä huomiota saatika kuvaaminen on suht hankalaa) sekä niiden bongauspaikat ylös. Melko rietasta etten sanoisi. Melkein kuin varastelisi naapureiden alusvaatteita pyykkinarulta. Mielessä kävi myös ajatus että kirjoittaisin lyhyesti tänne ylös nuo bongaukset 1-34 päivämäärineen pienen selostuksen kera, saa nähdä riittääkö intoa. Taas laiskuus!

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

36 - Salkku pylvään takana

Koska hulluus rekisterinumeroiden keräämistä on pinttynyt jo liian syvälle, olen tämän reilun vuoden aikana ottanut ylös kaupungilla näkemiäni rekisterinumeroita. Onko mitään parempaa tunnetta kuin se, että tietää missä seuraavan numeron jälkeinen numero on? Ehkä vain se, että tietää vielä seuraavankin! Ja seuraavan! Ja sitä seuraavan! Halleluja! Anteeksi. Kuitenkin, 36 löytyi jo alkuvuodesta talomme läheiseltä parkkipaikalta joten käytännössä olisin voinut bongata tämän vaikkapa omalta parvekkeeltani. Tai ei se ole oma, vaan rikollisen korkeaa vuokraa pikkutyöläisrukkasen selkänahasta repivän osakeyhtiön oma. Että up yours vaan sinnekin. Taas rönsyiltiin, hälytys. Edellä mainitun jäätävän frisbeegolf-kierroksen jälkeen oli täydellistä käpyytellä tuon 36-rekkarin omaavan Chevyn ohitse että ”kolmekuushan siinä, niinpä niin”, nasauttaa kuva talteen Etelä-Korean ihmeellä ja painella kotiin suihkuun.

35 - Herkkuja pakkasesta

Seison odottavaisena parkkipaikan reunalla. Kohta Se taas tapahtuisi. Olisin jälleen askeleen lähempänä. Olen ollut koukussa Siihen vasta vuoden 2010 elokuusta, ja jo nyt lopettaminen tuntuisi täysin mahdottomalta. Jo ajatuskin aiheuttaa kämmenten hikoilua, harhaisuutta ja huimausta. Huomaan hörähtäväni ääneen ajatukselleni, parkkipaikalla sakkorenkaita autoonsa vaihtamassa oleva herrasmies vilkaisee hätäisesti taakseen.

Ulkona on muutama pakkasaste mutta ajatus seuraavasta dopamiini-annoksesta lämmittää ruumistani. Olen varustautunut kännykkäkameralla dokumentoidakseni jälleen jo tutuksi tulleen tapahtuman. Olen saanut puhuttua kaverini ympäri tuomaan annoksen minulle, tämän jälkeen menisimme turhautumaan kuuraiselle ja armottomalle frisbeegolfkentälle. Lupauduin kehumaan aivan täysin päin helvettiä heitetyt avaukset maasta taivaisiin, sekä tonkimaan mahdolliset hutiheitot hyisen kuraojan pohjasta. Olen siis saanut sotkettua tähän mukaan myös ystävänikin, hienoa.

Rönsyilevät ajatukseni marraskuisista pajunkissoista, jouluvaloista, rakoista sekä siitä lausutaanko pihvi englanniksi 'steik' vaiko 'stiik', katkeavat kun huomaan autonvalojen loistavan kadun päässä. Nyt. Sininen Nissan lipuu eteeni, otan askelen taakse ja kuvan rekisterikilvestä. Aivot heittävät kallon sisällä kolmoislutzin näkökentän täyttyessä punaisista viivoista. Kolmekymmentäviisi.