Seison odottavaisena parkkipaikan reunalla. Kohta Se taas tapahtuisi. Olisin jälleen askeleen lähempänä. Olen ollut koukussa Siihen vasta vuoden 2010 elokuusta, ja jo nyt lopettaminen tuntuisi täysin mahdottomalta. Jo ajatuskin aiheuttaa kämmenten hikoilua, harhaisuutta ja huimausta. Huomaan hörähtäväni ääneen ajatukselleni, parkkipaikalla sakkorenkaita autoonsa vaihtamassa oleva herrasmies vilkaisee hätäisesti taakseen.
Ulkona on muutama pakkasaste mutta ajatus seuraavasta dopamiini-annoksesta lämmittää ruumistani. Olen varustautunut kännykkäkameralla dokumentoidakseni jälleen jo tutuksi tulleen tapahtuman. Olen saanut puhuttua kaverini ympäri tuomaan annoksen minulle, tämän jälkeen menisimme turhautumaan kuuraiselle ja armottomalle frisbeegolfkentälle. Lupauduin kehumaan aivan täysin päin helvettiä heitetyt avaukset maasta taivaisiin, sekä tonkimaan mahdolliset hutiheitot hyisen kuraojan pohjasta. Olen siis saanut sotkettua tähän mukaan myös ystävänikin, hienoa.
Rönsyilevät ajatukseni marraskuisista pajunkissoista, jouluvaloista, rakoista sekä siitä lausutaanko pihvi englanniksi 'steik' vaiko 'stiik', katkeavat kun huomaan autonvalojen loistavan kadun päässä. Nyt. Sininen Nissan lipuu eteeni, otan askelen taakse ja kuvan rekisterikilvestä. Aivot heittävät kallon sisällä kolmoislutzin näkökentän täyttyessä punaisista viivoista. Kolmekymmentäviisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti